yhtäkkiä muistuu mieleen ne makkaraperunat. ne, joita äiti ei koskaan ostanut, mutta jostain syystä pääsi silti maistamaan. varpaat hiekassa, pyyhe jossa oli sinistä ja punaista ja koiria, varmaan. niin peilikirkasta vettä, että joskus sitä luuli, että nyt jos molskahdan, tulee tähän kuvaan särö. ja niinhän siihen tulikin.
edelleen oli varpaat hiekassa, eri pyyhe mukana, joku paljon maltillisempi nykyään, ja makkaraperunat jätettiin syömättä koska muuten turvottaa. ja salaa sitä rupesi toivomaan että molskahtaa. peiliin tulee särö, ja sitten antaa lasin reunojen kutitella kylkiä, sääriä, otsaa. hivellä hellästi korvanlehtiä ja napata oikein lujaa kiinni jos sille tielle lähtee.
sitä yritti aina uida sentin verran syvemmälle kuin viimeksi, vaikka silmiä ei voinut koskaan avata. olisi ollut liian tyhjää. sitä sellaista tyhjää mikä täyttää koko kehon, saa vatsalaukun kananlihalle ja samalla tuntuu kuin kaikki sisäelimet uisivat yhtäaikaa kilpaa suun kautta ulos. kiljuisivat ja kikattelisivat matkalla karkumatkan jännitystä.
ja sitten olisi vain tyhjää. sitä tyhjää mikä tuntuisi vastanpohjassa jos sellaista enää olisi. sitä tyhjää mikä pelosta yli päästyään nappaa syleilyynsä ja oikein hellästi syleileekin. turvaa koko olemuksen ja lupaa, ”minä olen tässä”.
vedenpintaan tuli molskahduksesta säröjä, ja niiden raitojen seasta etsin sinipunaista pyyhettä, sitä missä oli koiria varmaan.
